Monesti meidän puheissa on se, miten jokin vetää meitä puoleensa. Sillä on vetovoimaa. Tänään ja tässä tekstissä on ajatuksissa työntövoima. Se taitaa olla jokin fysiikan ilmiö myös, mutta nyt aiheena on ihmiselämä ja hyväksytään sanakirjan käännös sanalle "thrust".
"The continual thrust towards shaping your living insists on your being more - more contactual, more interactive, more satisfied, more of your self."
(Stanley Keleman, Your Body Speaks its mind)
Itse ainakin tunnistan sen jonkin voiman, joka työntää minua säännöllisesti ottamaan pieniä suuria riskejä, hakeutumaan jotain kohti, jonka uskon olevan kokonaiskuvan kannalta hyväksi, vaikka xxx (mukana on usein jokin vastavoima; ei ole järkevää, hieman pelottaa; onko sopivaa jne..) . Se jokin meissä oleva sisäsyntyinen aavistus, että tämä ei ole kaikki tässä. Tai joskus se tuntuu aavistuksena, joskus janona, joskus huutona.
Kuva: Daniel Mingook Kim / Unsplash
Tästä tuli mieleen viime viikonloppuna koettu ja luettu. Olin Kuopiossa Nia-maratonia pitämässä Minnan ja Eijan kanssa. Hotellilla jo nukkumaan mennessä juteltiin, ja siinä sitten kukin kertoi jotain sellaisia yövalon aikaan tehtäviä tunnustuksia. Sellaisia oman elämän käänteitä, ehkä kysymysmerkkejä. Niitä mitä ei tuosta vaan ohimennen kadunvarressa jaa, mutta sopivassa hetkessä ja sopivalle henkilölle kyllä. Elämän valinnat, reitit, sattumat. Itsekin jäin miettimään paria kysymysmerkkiä...jokin jäi hieman vaivaamaankin. Että tästä onkin sitten hyvä ruveta nukkumaan, todettiin! Mutta ennen sen yövalon sammuttamista luin vielä yhden Haruki Murakamin novellin loppuun. Ja kuin tilauksesta:
Kummankin toimintaa ajoi jokin tahdosta riippumaton voima. Meidän muiden on helppoa arvostella heidän valintojaan tietäväisen näköisinä ja pudistella traagisesti päitämme. Mutta ilman sellaisen itsenäisen elimen väliintuloa, joka ajaa meitä nousemaan kohti huippua, sysää meidät rotkoon, sekoittaa mielemme, näyttää mielle kauniita harhakuvia ja joskus syöksee meidät kuolemaamme, elämämme olisivat kai paljon värittömämpiä. Luultavasti ne olisivat vain pitkä sarja suorituksia.
(Novelli "Itsenäinen elin", H.Murakami, Miehiä ilman naisia)
Tämä ajatus olikin hyvä ottaa unten maille mennessä päällimmäiseksi: onpahan ainakin mukavan värikästä! Mutta näinhän se on: jos on sinut sen kanssa, että elämä on prosessi, jossa sattuu ja tapahtuu ja siellä sitten seikkailee parhaansa mukaan ja sitä kautta jotain oppii, niin silloin voi halata kaikkia omia kokemuksiaan rikkauden näkökulmasta. Elämä ON rikasta.
Ja palaten tuohon työntövoimaan, siihen johonkin, joka saa meidät tekemään juttuja, menemään kohti tai hakeutumaan haastamaan itseään...Sitä tukee juurikin tuo, että tiedostaa ja hyväksyy, että eihän tässä valmista tule koskaan. Että elämä on oppimista. Ja taas olen itsekin sitä miettinyt, että kun luulee - tai no, ihan totuudenmukaisesti huomaa - että jotain on opittu, jossain on kehitytty tai laajennuttu, menty eteenpäin...niin sitten tulee kuitenkin jokin uusi tilanne, joka osoittaa, että vielä on työmaata. Ja ne uudet tilanteet ja se miten reagoimme niissä muokkaavat meitä taas johonkin suuntaan.
Me puhutaan itsestämme aika paljon pysyvin kuvauksin. Ja onhan meissä joitain aika selkeitä luonteenpiirteitä. Mutta paljon me myös luodaan ja vahvistetaan sitä todellisuutta omilla tavoillamme ja puheillamme "Olen xxx". Kuitenkin tämä elo on jatkuvaa oman itsen uudelleenorganisointia. Tuo sisäsyntyinen työntövoima - luulen, että sen tarkoitus on juuri se. Itsensä kehittäminen on terminä nyt niin pinnalla, että se on jotenkin saanut minun korvissani hieman negatiivistakin sävyä. Mutta oman kokemuksen laajentaminen, syventäminen, rikastaminen...siihen on meissä terve tarve. Se työntövoima?