Ylikierroksia viesteistä ja velvollisuuksista

Ylen sivuilla julkaistiin eilen Eeva Kolun haastattelu, jossa tämä 34-vuotias kertoo omasta kolminkertaisesta uupumuksestaan. On tärkeää, että aihe saa näkyvyyttä, sillä ilmiö on ikäluokassa yleinen. Tuntuu, että monet työikäiset uupuvat jonkinlaisen elon yleisen kuormittavuuden alle. Jutussa esitettiin viisi syytä tälle ilmiölle, joista kaikki ovat kiintoisia. Tässä tekstissä haluan kommentoida näistä ensimmäistä väitettä: nykyaika kuluttaa hermostoa.

Nykyaika ei kuluta hermostoa vaan se, mitä ajallasi teet

Nykyaika ei varsinaisesti kuluta hermostoa. Elämä ylipäätään kuormittaa hermostoa, sillä elo on ympäristöön ja moninaisiin kokemuksiin sopeutumista. Kuormittavuustekijät ympäristössä ovat osittain erilaisia eri aikakausina, mutta nykyaika itsessään ei ole mikään olento, joka aktiivisesti kuormittaa meitä. Meitä kuormittaa se, miten reagoimme ympäristöömme ja sen tarjoamiin ärsykkeiisin ja etenkin millaisia valintoja teemme. Jos jokin nykyajassa on eri tavalla kuormittavaa kuin esim. 500 vuotta sitten, on meidän valtava valinnanvara. Se on melko uusi asia, että meillä on niin paljon mistä valita erilaisissa arkisissa tilanteissa. Paljoudesta on tullut potentiaalinen kuormittavuustekijä.

Älypuhelin ei vaadi huomiota, vaan käyttäjä antaa sille aikaa

Konkreettisena esimerkkinä tälle väitteelle annettiin jatkuvat laitteiden piippaukset. ”Älypuhelimet vaativat meiltä jatkuvaa huomiota ja valppautta” ja ”Laitteet häiritsevät meitä jatkuvasti ja pitävät kehoa epäluonnollisessa tilassa.” Älypuhelin on laite. Se ei vaadi huomiota. Paitsi toimiakseen tietty latauksen. Tunne velvollisuudesta on käyttäjässä. Kuin myös se, että sympaattinen hermosto käy ylikierroksilla näiden ”velvollisuuksien” alla – se on oma reagoimistapa. On ihan mahdollista ottaa vastaan tieto saapuneista viesteistä ilman, että lähtee ylikierroksille. On myös mahdollista viettää hyvin aikaansaava työpäivä ilman, että hermosto käy ylikierroksilla.  

Kuva: Becca Tapert / Unsplash

Esimerkki: olen pienituloinen tuntiopettaja ja yrittäjä, jonka taloudellinen tilanne on melko epävarma. En silti ole heti reagoimassa viesteihini. Esimerkiksi tänään herätessäni näin, että asiakkaalta oli tullut viesti ja soitto. Päätin katsoa ne myöhemmin, sillä halusin aloittaa päiväni aamiaisella. Ja huom. aamiaiseni ei ole pikainen kahvi ja jotain nopsaan, vaan hauduttelin puuron ja istuin sitten kuistilla ja luin kirjaa samalla kun rauhakseen söin aamiaista. Vasta hieman myöhemmin istuin alas ja annoin huomioni tuolle työasialle. Tämä on oma valintani: en pidä tärkeänä sitä, että reagoin heti. Pidän tärkeämpänä väljää eloa ja sitä, että omistan huomioni jollekin asialle kerrallaan ja teen sen tietoisesti. Tämä ei koske ainoastaan työviestejä. Viesti voi olla myös vaikka mieluisa viesti läheiseltä, mutta jos hetki ei ole sopiva, ts. jos sillä hetkellä huomioni on toisaalla, katson viestin myöhemmin. Ja silloin se saa täyden huomioni. Joten…minun älylaitteeni eivät vaadi huomiota. Ne ovat välineitä, joita minä käytän hyväksi.

Ratkaisu: jos koet, että käyt ylikierroksilla jatkuvista viesteistä ja hälytysäänistä, opettele olemaan reagoimatta niihin heti. Siedätä itseäsi: näet kyllä ilmoitukset, mutta vastusta kiusausta klikata niitä. Vaikka muutaman tunnin…tai seuraavaan päivään. Ja katso mitä tapahtuu.

Kuva: Cassidy Phillips / Unsplash

Ja jos olet vaikkapa yrittäjä ja mietit, että ”ei toimi mulla, asiakkaalle vain on vastattava heti!” – kyseenalaista se. Oletko varma, että on ehdottoman tärkeää vastata nopeasti?

Toinen esimerkki omasta elostani. Taannoin tapasin käännöstyöasiakkaan, jonka ensimmäiseen yhteydenottoon olin vastannut 1,5 työpäivän viiveellä. Muistan tuolloin miettineeni, että voisin kai tehokkaampikin olla. Mietin myös, että minulla ei edelleenkään ole mitään valmista vastauspohjaa vaan kirjoitan jokaiselle asiakkaalle henkilökohtaisen viestin. Kuitenkin tämä asiakas sanoi minulle: ”…niistä paikoista mihin laitoin viestin, sinä olit ainoa, joka minulle vastasi. Tai no…kyllähän ne muutkin vastasivat, mutta ne olivat selkeästi sellaisia persoonattomia rutiinivastauksia…”. Tämä opetti minulle, että nopeus ei aina ole se mikä myy vaan yhteys.

Mitä kiire oikeasti on?

Eeva Kolu toteaa Ylen jutussa, että voi uupua ”vaikka varsinaista kiirettä ei olekaan”. Toisin sanoen, on kiireen tuntu. Sitäkin voi opetelle tunnistamaan: milloin luo itse systeemilleen tunnun kiireestä, ihan tarpeettomasti. Jos olet oppinut pitämään kiireen tuntua normaalina, siitä voi oppia myös pois.

Ps. kiire on aiheena tullut vastaan viime aikoina paljon, luulenpa palaavani asian äärelle. Tai ainakin muhittelen asiaa rauhakseen taustalla...sillain kiireettä...